Jorma Niemelä: Julkinen hyvinvointivastuu on määritettävissä – yksityinen vastuu on herätettävissä (SOSTER)

12.09.2019

Jorma Niemelä: Julkinen hyvinvointivastuu on määritettävissä – yksityinen vastuu on herätettävissä (SOSTER)

Yksityisen ja julkisen vastuun kysymys on äärimmäisen tärkeä niin sosiaali- ja terveydenhuollossa kuin koko yhteiskuntapolitiikassa. Kysymys jakaa myös puoluekenttää.

”On moraalisesti väärin edellyttää vastuunkantoa henkilöltä, joka ei kykene syystä tai toisesta, tilapäisesti tai pysyvästi kantamaan vastuuta”, väitetään tässä blogissa. Samalla etsitään polkuja siihen, miten kansalaiset voisivat voimaantua vastuun kantoon ja mikä on yhteiskunnan paikka ja velvollisuus siinä.

Työskentelin aikoinaan Matti Heikkilän johtamassa työryhmässä, joka julkaisi raportin Oikeus ja kohtuus, Arvioita ja ehdotuksia yksityisestä ja julkisesta hyvinvointivastuusta (Stakes 2006). Silloin päädyimme seuraavaan tiivistykseen:
”Mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikoimmat ovat yksilön voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut”.

Myöhemmin aloin pohtia, että määritys on sinänsä hyvä mutta onko se liian jäykkä ja kapea? Se ei ota huomioon elämän erilaisia ja erisuuntaisia prosesseja, ihmisen kasvun mahdollisuuksia ja yhteiskunnan sivistystehtävää. Niinpä hahmottelin seuraavanlaista kirjausta:

”Mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikoimmat ovat yksilön voimavarat selvitä, sitä vahvemmat ovat yksilön oikeudet ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus valtaistaa (empower) järjestämällä toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut sekä tukemalla työllistymistä ja sitä tärkeämpää on luoda perhe-, sivistys- ja kansalaisyhteiskuntapolitiikan keinoin edellytyksiä ihmisen voimaantumiselle (emansipaatio) luomalla inhimillisen kasvun, osallisuuden, toimijuuden, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja luottamuksen mahdollisuuksia”.

Omavastuun, läheisvastuun ja yhteiskunnan vastuun uudelleen arvioimiseen on tarvetta sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä. Yksinäisyys, osattomuus, arvottomuuden kokemus, näköalattomuus ja syrjäytyminen ovat yhtäältä ilmiöitä, jotka haastavat koko sosiaaliturva- ja sosiaalipalvelujärjestelmän.

Helsingin Sanomien niukkuuskysely sisälsi paljon kuvauksia psyykkisestä kuormittuneisuudesta, huonosta koetusta terveydestä, yksinäisyydestä ja heikosta elämänlaadusta. Kyselyssä nousi esiin myös huoli ylisukupolvisesta jatkumosta, pysyvästä huonommuuden ja arvottomuuden kokemuksesta sekä näköalattomuudesta. Niukkuuden inhimilliset vaikutukset koostuivat vastaajien elämässä elämänhallinnan hajautumisesta, mielenterveyden haurastumisesta ja fyysisen terveyden rapistumisesta. (Ks. esim. Wiens ym. 2019).

Suomalainen köyhyyskartta

Juho Saari, Sakari Kainulainen ja Annina Mutanen selvittelivät köyhyyskarttaa Sosiaaliturvariippuvuus – Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? -kirjassa (2017). Kovinkaan yllättävää ei ollut se, että mielipiteet köyhyyden syistä vaihtelevat systemaattisesti: Yhdet painottavat yksilöön liittyviä ja toiset yhteiskunnallisia syitä köyhyyden lähteenä. Köyhyyden yksilöllisiä syitä korostavat näkivät köyhät riippuvaisina sosiaalietuuksista ja hyväntekeväisyydestä.  Rakenteellisia syitä korostavien mielestä köyhät eivät pysty täysin osallistumaan normaaliin suomalaiseen elämään.

Vaikka köyhyyskartta oli monitahoinen ja -tasoinen, kiinnostavia taustatekijöitä löytyi. Mitä enemmän ihmisillä oli omakohtaista kokemusta köyhyydestä, sitä vähemmän köyhää pidetään laiskana. Mitä kauempaa köyhyyttä tarkastellaan ilman omakohtaista kokemusta, sitä voimakkaammin laiskuutta korostava näkemys korostuu.

Sama koskee tulotasoa: Pienituloinen arvostaa uudelleenjakoa, isotuloinen taas vastustaa. Sama näkyy tuoreessa, kohua herättäneessä Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan tutkimuksessa suomalaisista huipputuloisista: Sosiaalituilla eläjät ja työttömät nähdään moraalisesti arveluttavina ja vastuuttomina, vaikka näitä ihmisiä ei edes kuulu huipputuloisten elämänpiiriin (HS 1.9.2019).

Köyhyyskarttaa piirtäneet tutkijat olivat huolissaan siitä, että suomalaisten elämänkokemukset ovat eriytyneet siinä määrin, etteivät he enää kaikin osin tunnista toistensa elämän edellytyksiä. Huolestuttavinta on se, että yhteiskunnan huipulla olevat eivät tiedä pohjalla olevien elämästä. Kuvio on myös päinvastoin.

Tässä tilanteessa ei synny kokemusta samassa veneessä olemisesta. Nyt tarvittaisiin toimia ja politiikkamalleja, jotka supistaisivat sosiaalisia etäisyyksiä.

Kansalaiseksi kasvaminen

Perinteisessä puolueasetelmassa oikeisto on korostanut yksilön vastuuta ja vasemmisto yhteiskunnan vastuuta. Ei tämä jako ole edelleenkään poistunut, vaikka kaikista huolta pitävällä hyvinvointiyhteiskunnalla onkin laaja poliittinen kannatus.

Yhdistävä katsantokanta ei voi olla jokin epämääräinen sekoitus yksilön ja yhteiskunnan vastuusta. Vastausta tulee etsiä syvemmästä ihmiskuvasta, jossa nähdään jokaisen ihmisen potentiaali ja myönteisten siirtymien mahdollisuus. Olkoon kysymys sitten vaikka alkiolaisesta sivistyspolitiikasta.

Sivistys on ollut perustana kansakunnan rakentamiselle, demokratialle ja hyvinvointivaltion rakentamiselle. Ideaalina on ollut täysivaltaiseksi kansalaiseksi kasvaminen – kansalaiseksi, joka ottaa vastuuta omasta itsestään, lähimmäisistään, yhteiskunnasta ja koko maapallosta. Sivistyksen perustehtävä ei ole muuttunut, vaikka nyt sen haasteena on yhteiskunnallinen transformaatio mm. ilmastokysymyksen ja viheliäisten ongelmien vuoksi (vrt. Lahti 2019).

Sivistys voidaan hahmottaa luovana prosessina, jossa ihminen ei vain muokkaa omalla toiminnallaan itseään ja kulttuurista ympäristöään vaan jossa hän ylittää olemassa olevan ja tavoittelee edistyneempää elämänmenoa (S. Niemelä 2011).

Vastuu on herätettävissä

Yksilön vastuuta on vaikea vaatia silloin, kun vastuun kantamiselle ei ole edellytyksiä. Perheiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan vastuulla on edellytysten luominen sille, että ihminen löytää oman potentiaalinsa ja vastuunsa toimia omalta osaltaan demokraattisen yhteiskunnan täysivaltaisena kansalaisena.

Sivistyspedagogiikassa puhutaan itsetoiminnallisuudesta. Voimme olla luomassa itsetoiminnallisuuden herätteitä, rakennusaineita ja jopa luoda itsetoiminnallisuuden odotusta.  Kiistaa käydään siitä, kuuluuko valtiolliseen, julkiseen aktivointipolitiikkaan itsetoiminnallisuuden vaatimus vai voidaanko olla erilaisin toimenpitein luomassa itsetoiminnallisuuden herätteitä. Näillä lähestymiskulmilla on merkittävä ero.

On moraalisesti väärin edellyttää vastuunkantoa henkilöltä, joka ei kykene syystä tai toisesta, tilapäisesti tai pysyvästi kantamaan vastuuta. Tämä ei tyhjennä yksilön moraalista subjektiutta vaan kunnioittaa ihmisten erilaisuutta ja erilaisia voimavaroja ja mahdollisuuksia – ja vieläpä eri elämänvaiheissa. Jokainen voi kantaa vastuuta vain siltä osin kuin hänellä on siihen aitoja edellytyksiä.

Toinen näkökulma kansalaisen osallisuuteen ja toimijuuteen nousee – ja tässä viittaan edesmenneen veljeni Seppo Niemelän väitöskirjaan (2011) – aktiivisesta kansalaisuudesta. Sen perusta on perustuslaissa, jonka mukaan ”julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon”.

Aktiivinen kansalaisuus roolina ei ole synnynnäinen. Se on potentiaali, joka toteutuu informaalina oppimisena yhteisöissä elämällä, mutta oppimista voidaan tehostaa kansalaiskasvatuksen avulla.  Kansalaiseksi kasvamisessa tarvitaan niin välityspedagogiikkaa kuin sivistyspedagogiikkaakin.

Ensin mainitussa opetetaan annettuja sisältöjä, tietoja ja taitoja, joita kansalaisuudessa tarvitaan. Sivistyspedagogiikkaan sisältyy itsetoiminnallisuuden odotus ja kannustus. Vain viime mainitun kautta kansalainen löytää omaehtoisesti omat potentiaalinsa, arvonsa ja ihanteensa toimia aktiivisena kansalaisena.

Vastuun erilaiset toteuttamismuodot

Lainsäädännössä, kulttuurissa ja kaikessa vuorovaikutuksessa on elementtejä, jotka tavalla tai toisella haastavat kansalaisia vastuuseen. Yritin hahmottaa näitä ulottuvuuksia eräässä artikkelissa (Niemelä 2010), joka on julkaistu Anne Birgitta Pessin ja Juho Saaren toimittamassa kirjassa Hyvien ihmisten maa:
Ensinnäkin kyse voi olla vastuuseen mahdollistamisesta. Universaalit sivistys- ja sosiaaliturvajärjestelmät voivat valtaistaa kansalaista niin, että hän kykenee itse kantamaan vastuuta. Järjestöjen vertaistoiminta ja muut palvelut tähtäävät niin ikään tähän vastuunkannon mahdollistumiseen – työskentelemään oman ja toisten hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Toiseksi julkinen valta voi käyttää vastuuseen houkuttelemista osana voimaannuttamista tai sen vaatimista. Sosiaaliturvaetuuksiin voidaan luoda oman vastuun kantamista suosivia kannustimia (Björklund 2008). Ongelmana on ollut se, että meillä on ollut kannustinloukkujen ohella myös lannistusloukkuja. Lannistaminen tapahtuu tilanteissa, jossa taloudellinen ja sosiaalinen asema suorastaan vaikeutuu, jos yksilö yrittää tehdä työtä tai selvitä omatoimisesti. Lannistusloukkujen poistamisen jälkeen voi poistaa kannustinloukkuja. Jonkin verran työtä on jo tehtykin.

Vastuuseen pakottamisesta on kyse esimerkiksi silloin, kun sairaalle tai vammaiselle ei tarjota hänelle kuuluvia palveluita ja omaishoitajat pakotetaan näin huolehtimaan läheisistään, vaikka heillä ei olisi siihen edellytyksiä. Aiemmin esillä ollut määritys, jonka mukaan mitä perustavammanlaatuiset inhimilliset tarpeet ovat uhattuina ja mitä heikoimmat ovat yksilön voimavarat selvitä, sopii erityisen hyvin myös tähän. Jos yksilön voimavarat vastuunkantoon ovat heikot, sitä vahvemmat ovat hänen oikeutensa ja sitä selkeämpi on julkisen vallan velvollisuus järjestää toimeentulo ja sosiaali- ja terveyspalvelut.

Julkinen valta voi myös vapauttaa vastuusta puuttumalla interventioilla tilanteisiin, joissa kansalainen olisi itse halukas ja mahdollinen kantamaan vastuuta. Toistuvasti poliittiseen keskusteluun – ja myös päätöksentekoon – nousee kysymys siitä, saavatko työttömät vanhemmat viedä lapsensa kunnalliseen päivähoitoon. Vastaus ei ole aivan yksiselitteinen, koska päivähoitomahdollisuudella tuetaan juuri niitä perheitä, joiden voimavarat vanhemmuuteen ovat heikot.

Mutta yleisemmin irrallaan edellisestä esimerkistä: Mikäli vastuuseen kykenevä henkilö vapautetaan liian kevyesti vastuusta, häneltä riistetään ihmisenä olemisen mahdollisuus ja jatkuva kasvu vastuullisuuteen. Erityisen haastavia ja monimutkaisia nämä kysymykset ovat elämäntavoista aiheutuvien sairauksien ja sosiaalisten ongelmien kohdalla.

Vastuuseen kasvamisesta tai jopa kasvattamisesta voidaankin puhua taas silloin, kun kasvatus ja kulttuuri tukevat sitä. Suomessa, monella tapaa hyvien ihmisten maassa, on pyritty kansalaisille luomaan edellytyksiä kantaa vastuutaan itsestään, toisistaan, kansalaisyhteiskunnasta, hyvinvointivaltiosta ja myös maapallosta. Kysymys on sekä perheissä ja kouluissa tapatuvasta sosialisaatiosta että laajemmin koko kulttuurista mediaa myöten.

”Oman vastuun ja aloitteellisuuden turvaaminen”

Rajanveto julkisen ja yksityisen vastuun välillä ei ole siis mikään jyrkkä joko-tai-kysymys. Kysymys on siitä, kykenemmekö luomaan yhteiskunnan, jossa kaikki voivat kasvaa omiin mahdollisuuksiinsa ja toimia oman potentiaalinsa mukaisesti.

Universaalin hyvinvointivaltion rakentaminen kätkee myös erityisen inkluusioparadoksin. Risto Eräsaaren (2005) mukaan mitä pidemmälle kaikkien mukaan ottaminen (inkluusio) hyvinvointivaltiossa etenee, sitä syvemmät ovat syrjäytymisen ja marginalisaation (ekskluusion) varjot.

Suomi on kokonaisuutena onnistunut valtio, joka on maailman kärkeä monilla mittareilla. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että yhteiskuntaan ei pääse syntymään ryhmiä, taskuja tai saarekkeita, joilla ei ole enää kosketuskohtaa hyvinvointiin ja keskeisiin yhteiselämän yhteisiin normeihin.

Erityisen paljon pitää ponnistella ylisukupolvisten kierteiden katkaisemiseen. On hienoa, että uusi hallitus jatkaa esimerkiksi edellisellä hallituskaudella rakennettua lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaa (LAPE).

Juho Saaren johtama eriarvoisuustyöryhmä (2018) tiivistää asian erinomaisen hienolla tavalla: ”Eriarvoisuuden vähentämisen edellytys on kansalaisten oman vastuun, aloitteellisuuden ja riippumattomuuden systemaattinen turvaaminen uudistamalla julkisen vallan vastuulla olevia toimenpiteitä”. Voisiko julkisen ja yksityisen vastuun dialektiikkaa paremmin ilmaista?

Jorma Niemelä