Pääministeri Matti Vanhanen: Helsingin seudun yhteistyöstä

08.03.2005

Pääministeri Matti Vanhanen 8.3.2005:
- puhe muutosvarauksin
Helsingin seudun yhteistyön kehittämishankkeen yhteistyötahojen tapaaminen Säätytalolla

Minulla on ilo olla puhumassa teille Helsingin seudun yhteistyöstä. Maamme metropolin menestyminen on ensiarvoisen tärkeää koko maalle. Uuden valtuustokauden alussa on hyvä kiinnittää huomiota entistä enemmän pääkaupunkiseudun eri yhteistyömuotojen kehittämiseen. Varmaan kaikki täällä olevat voivat yhtyä siihen, että tarvitsemme tiiviimpää ja vaikuttavampaa yhteistyötä pääkaupunkiseudulla turvataksemme alueen kilpailukyvyn.

Pääkaupunkiseudun yhteistyöstä on Alasen esityksen jälkeen puhuttu paljon. Hallitusohjelman tavoitteiden mukaisesti sisäasiainministeriö on valmistellut ehdotusta laiksi kuntien yhteistyön kehittämisestä Helsingin seudulla. Lain tarkoituksena on edistää Helsingin seutuun kuuluvien kuntien yhteistyötä ja yhteistä päätöksentekoa asioissa, jotka edellyttävät seudun kehittämistä toiminnallisena kokonaisuutena. Laki loisi seudun kuntien yhteistyölle pysyvät hallinnolliset puitteet, mitä voidaan pitää pitkäjänteisen kehitystyön edellytyksenä.
 
Lain mukaan Helsingin seutua koskevissa asioissa päätösvaltaa käyttäisivät Uudenmaan liiton toimielimet siten, että päätöksentekoon osallistuisivat vain Helsingin seudun kunnista toimielimiin valitut jäsenet. Keskeisin tehtävä olisi päättää Helsingin seudun maankäytön, asumisen ja liikenteen strategiasta, jossa määritellään maankäytön, asumisen ja liikennejärjestelmän kehittämisen seudulliset periaatteet ja tavoitteet.
 
Hallituksen käynnistämä Helsingin seudun yhteistyön kehittämishanke on vauhdittanut seudun kuntien keskinäistä yhteistyötä tuomalla julkiseen keskusteluun konkreettisia ehdotuksia yhteistyön kehittämiseksi sekä kokoamalla seudun päättäjiä vaihtamaan ajatuksia kehittämisvaihtoehdoista. Erityistä on ollut se, että hankkeen myötä on käynnistänyt seudun kuntien luottamusjohdon keskinäinen vuoropuhelu, joka aiemmin on ollut vähäistä. Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen ovat perustaneet johtavista luottamushenkilöistä koostuvan pääkaupunkiseudun neuvottelukunnan, joka osaltaan luo jatkuvuutta pääkaupunkiseudun poliittisten päättäjien keskinäiselle vuoropuhelulle.
 
Helsingin seudun yhteistyön kehittämishankkeella on ollut suora vaikutus yhteistyön tiivistymiseen myös Keski-Uudenmaan Kuuma-kuntien kesken, jossa johtavat luottamushenkilöt osallistuvat strategisiin valintoihin Kuuma-parlamentin puitteissa.
 
Näiden lisäksi Helsingin seudun kunnat ovat myös aloittaneet valmistelut keskinäisestä yhteistyösopimuksesta. Seudun kunnat sopivat helmikuussa pitämässään kokouksessaan, että yhteistyöstä valmistellaan sopimus kuntien valtuustokäsittelyä varten. Sen piiriin kuuluisivat kaikki ne seudun 14 kuntaa, jotka kuuluivat myös selvitysmies Alasen ehdottaman Helsingin seudun yhteistyön piiriin. Myös yhteistyön ydinsisältö olisi sama kuin selvitysmiehen ehdotuksissa ja sisäasiainministeriön lakiluonnoksessa: asuminen, maankäyttö ja liikenne.
 
Tämän mallin ongelmat liittyvät päätösten sitovuuteen ja toiminnan pysyvyyteen. Mallissa ei luotaisi lakisääteistä toimivaltaa omaavaa toimijaa ja strategisia tavoitteita koskevien sopimusten rikkomisella tuskin olisi seuraamuksia. Yhteistyön jatkuvuudesta ja vaikuttavuudesta ei olisi takeita. Lakiin perustuva yhteistyö takaisi toiminnan jatkuvuuden, mutta ei kylläkään vaikuttavuutta. Mikäli strategisia linjauksia ja toimintaperiaatteita sovittaisiin ilman aitoa tahtotilaa, saattaisivat ne jäädä liian yleispiirteisiksi ja näin ollen merkityksettömiksi. Joka tapauksessa kuntien kesken on käynnistynyt myönteinen prosessi, joka saattaa tuoda tulosta. Tämän rinnalla lain kehittelyä on jatkettava. Kyse on valtion ja kuntien vuorovaikutuksesta toivotun tuloksen saavuttamiseksi.
 
Laki tai yhteistyö ei ole itseisarvo vaan se mitä sillä tavoitellaan.


Mistä pääkaupunkiseudun yhteistyön tiivistämisessä ja yhteisessä strategiassa on sitten sisällöllisesti kyse? Seutu ei kykene täyttämään asumisen kustannusten ja laadun suhteen ihmisten odotuksia. Liikenneverkot eivät toimi optimaalisesti ja työpaikkojen sijainninohjauksessa ei ole riittävästi onnistuttu. PKS-liikennehankkeita koskevaa yhteistyöryhmää olisi mielestäni järkevää laajentaa siten, että koko työssäkäyntialueen tarpeet pohdittaisiin kootusti. Yhteisen strategian tulisi sitten lopulta keskittyä yhteen ydinkysymykseen: kuinka paljon kukin kunta kaavoittaa asuntotontteja. Pitää löytää tapa, jolla tämä sitovasti saadaan sovittua ja toteutettua. Seudulle pitää luoda pysyvä ja mittava tonttinäkymä, joka uskottavuudellaan pysäyttää hintakierteen ja tarjoaa ihmisille kohtuuhintaisemman asumisen. Varmimmin hintakierteeseen vuokria myöten vaikutetaan omakotitontti ja muun tonttitarjonnan runsaalla lisäämisellä. Se heijastuu muiden asuntomarkkinoiden hintoihin ja kysyntään.


Tämän toteuttamiseksi tarvitaan sekä kuntien välistä sitoutumista että mahdollisesti myös maankäyttö- ja rakennuslakiin riittävyysvelvoitteen kirjoittamista. Valtio voisi samalla selkeyttää kaavoitushallintoa. Kun kuntien yhteistoimintaa tehostettaisiin, alueellisten ympäristökeskusten kaavoitusroolille tuskin jää lisäarvoa. Jotta kaavoitushallinnon moniportaisuus ei kasvaisi kuntayhteistyön lisääntyessä, voitaisiin minusta tällä seudulla järjestelmää yksinkertaistaa siten, että täällä ympäristökeskuksen rooli säädettäisiin kuntien yhteistyöelimelle. Näistä kahdesta mahdollisuudesta ei ole vielä keskusteltu hallituksen piirissä, mutta haluan esittää nämäkin seudun pohdittavaksi.


Tuoreessa ympäristöministeriön laajassa asukasbarometri 2004 -kyselyssä on kartoitettu suomalaisten asumiseen liittyviä tarpeita. Kysely kertoo aidosta halusta saada tietoa siitä, kuinka kansalaiset asumisesta ajattelevat ja asioita arvottavat. Tulokset puolestaan kertovat voimakkaista paineista muuttaa toimintatapoja, jotta kansalaisten tarpeet voidaan ottaa paremmin huomioon ja välttää hukkainvestointeja.
 
Kyselyn tuloksia ovat muun muassa:
- Pientaloissa haluaisi asua kolme neljäsosaa suomalaisista, mutta asuu vajaa puolet.
- Kerrostaloissa vain 42% oli tyytyväisiä asumismuotoonsa.
- Kaikissa alle 65-vuotiaiden ikäryhmissä pientalo on mieluisin asumismuoto.
 
Viikko sitten uutisoitiin näyttävästi Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimusta, joka eri kysymyksin päätyi hyvin samansuuntaiseen tulokseen, kuten kaikki alaa käsitelleet tutkimukset.


Ulkomaisista kokemuksista tiedämme, että tiheästikin asutuissa EU-maissa asuminen on voitu järjestää varsin pientalovaltaisesti. Olemme myös nähneet, että isojakin talokokonaisuuksia, jotka eivät vastaa kansalaisten asumistarpeita ja toiveita, on jouduttu vajaakäyttöisinä purkamaan. Eikä esimerkkejä tarvitse hakea kaukaa.

Yksioikoisia "hyvä- huono-asetelmia" on syytä kavahtaa asuntopolitiikassa, koska kansalaisten asumistarpeet vaihtelevat elämäntilanteen ja mielitekojenkin mukaan. Päättäjien on huolehdittava nuorten ja vanhusten, perheiden ja vammaisten, työttömien ja yksinäisten - kaikkien asumistarpeista. Asumisenkin todellisuus on monipiirteistä. Tärkeää on tunnistaa kansalaisten tarpeet. Ja ottaa ne päätöksenteossa vakavasti.


2000-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan ei kuulu, että asiantuntija "tietää" tarpeesi sinua paremmin. Kansalaiset toteuttavat asumisarvojaan, elävät niiden mukaan. Sen kertoo myös asukasbarometri: kun 30-39-vuotiaista valtaosa haluaisi asua pientalossa, 40-49-vuotiaiden ikäryhmässä pientalo sitten jo on kaikkein yleisin asumismuoto.
 
Kuinka Helsingin seudun kehitys vastaa kansalaisten tarpeita? Kuten äskeisestä selvisi, vastauksella on paitsi demokratia-ulottuvuus myös taloudellinen luonne.
 
Lainaan Rakennuslehden taannoista (10.2.2005) pääkirjoitusta: - "Pula kaavoitetuista tonteista jarruttaa asuntojen rakentamista pääkaupunkiseudulla ja kasvukeskuksissa."... "Kunnat ovat varsin huonosti varautuneet omakotirakentamisen vilkkauteen ja siihen, että asuntorakentamisen painopiste on siirtymässä kerrostaloista pientaloihin."

- "Helsingin niemeä lukuun ottamatta meillä ei ole pulaa maasta, vaan kuntien poliittisesta tahdosta kaavoittaa tontteja..."
 
Rakentamattomien pientalotonttien hinnat kipusivat pääkaupunkiseudulla vuoden 2004 alkupuoliskolla 17 prosentin vuosivauhtia, kun edellisenäkin vuotena nousua kertyi jo 15%. Tuhannen neliömetrin tontti - jos sellaisen YTV-alueelta löytää - maksaa Espoossa jo 100 000...120 000 euroa ja Vantaallakin keskimäärin 80 000...90 000 euroa. Kun kehyskunnissa hintataso on noin puolet tästä, on selvää, mitä tapahtuu, kun ihmiset äänestävät jaloillaan ja lompakollaan. Hintataso on sietämätön ja me päättäjät kannamme siitä vastuun.
 
Pula kaavoitetuista tonteista on nostanut YTV-alueen tonttihinnat keskituloistenkin ruokakuntien ulottumattomiin ja pakottanut kehyskunnat vastaanottamaan laajan muuttoliikkeen. Muuttajat - enimmäkseen nuoria lapsiperheitä - ovat joutuneet sopeutumaan pitenevään ja ruuhkautuvaan työmatkaan ja liikkumiskustannusten kasvuun. Lisäksi kehityskuvaan kuuluvat kunta- ja valtiontaloutta rasittavien infrakustannusten nousu ja rahoitusvaikeudet sekä ympäristörasitusten kasvu.


Kehitys on sietämätöntä, myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Tätä menoa ja hintojennousuvauhtia vain kapenevalla varakkaimpien kansalaisten ryhmällä on kohta enää varaa asua haluamassaan pientalossa YTV-alueella, kohtuullisella etäisyydellä seudun työpaikka-keskittymistä. Kuka tällaista kehitystä haluaa. Ei varmasti kukaan. Mikä sitä sitten vain ylläpitää?
 
Yleis- ja asemakaavoitus on kunnan päätösvaltaan kuuluva monopoli. Monopoli on valtaa, mutta siihen pitää kuulua myös vastuu. Asiaan liittyy siis kaksi kysymystä:
1) Kuinka tuloksellisesti kunnat kaavamonopolia nyt tosiasiassa käyttävät?
2) Onko kaavamonopolia ja sen käyttöä koskevaa lainsäädännöllistä ohjausta tarpeen tehostaa?
 
Ensimmäisessä kysymyksessä vetoan kuntajohtajiin ja vaaleissa valittuihin uusiin päättäjiin. Teillä on taitoa ja viisautta hoitaa tämä asia kuntoon. Ja nykyisen lainsäädännön mukaan kukaan muu ei sitä voi tehdä. Tulokset näkyvät asunnontarvitsijoille ensimmäiseksi siinä, mitä kaavoitusohjelmien kohdalla alkaa tapahtua.


Neljässä vuodessa tulos voidaan mitata tonttien hintakehityksenä ja tonttien määränä. Tässä asiassa ei tarvitse tuskailla sitä, että päätöksenteko ja politiikka on jotenkin abstraktia - tulokset on jokaisen nähtävissä.
 
Toisen kysymyksen kohdalta tiedämme kaikki, että kaavoitusmonopolin käyttöä ohjaa vuonna 1999 uudistettu maankäyttö- ja rakennuslaki. Vaikka tätä lakiakin on Rakennuslehden edellä lainatussa pääkirjoituksessa kärkevästi arvosteltu, se ei ole kokonaan hampaaton ja mätä. Mutta myönnettävä on, että se ei nyt selvästikään tuota niitä tuloksia, joita yhteiskunnalliset tarpeet kipeästi edellyttäi-sivät - ja tästä koituvat ongelmat ovat polttavia. Laki ohjaa kymmenillä sivuilla kaavoituksen ja rakentamisen yksityiskohtia puistojen riittävyydestä alkaen, mutta hintatasoon ja kilpailukykyymme vaikuttavaan määrään se ei näemmä sido riittävästi.
 
Minusta on selvitettävä, miten yleis- ja asemakaavoituksen lakimääräistä ohjausta ja tavoite-asettelua voitaisiin selkeyttää tilanteen ripeäksi parantamiseksi.

Lopuksi otan kantaa yhteen tekijään, jota jatkuvasti käytetään yksittäisissä kunnissa perusteena jarruttaa kaavoituksen lisäämistä: kysymys palveluiden riittävyydestä. Koko seudun palvelutarve kasvaa vain väestön kasvun suhteessa. Jos jokainen kunta kantaa vastuunsa kaavoituksessa taakan jakamisesta, eivät myöskään seuraukset yksittäisten kuntien kohdalla muodostu kohtuuttomiksi. Mutta jos vain pari kuntaa kaavoittaa vauhdilla, kasautuvat palveluhaasteet näiden harteille.
 
Valtiolla ja seudun kunnilla on paljon muitakin yhteistyötarpeita. Valtio ryhtyy määrätietoiseen työhön kunta- ja palvelurakenteen kehittämiseksi palvelujen saatavuuden turvaamiseksi koko maassa. Pääkaupunkiseudulla on omat erityispiirteensä. Myös niin sanotun työsuhdelipun idean kehittämistä on edelleen jatkettava.