Kolbe: Asumisympäristössä palvelut kävelyetäisyydellä Hesingin asunto-ohjelman perustaksi

30.11.2005

Laura Kolbe:
Keskustan ryhmäpuheenvuoro asunto-ohjelman lähetekeskustelussa
Helsingin kaupunginvaltuustossa 30.11.2005

”Aikamme tärkein tehtävä on keskiluokan asuntokysymyksen ratkaiseminen”, julisti helsinkiläinen arkkitehti Gustaf Strengell jo vuonna 1909. Hän viittasi pääkaupungin pysyvään ongelmaan: tilavien, huonejärjestelyiltään monipuolisten asuntojen puutteeseen. Tuolloinkin ratkaisua haettiin Helsingin rajojen ulkopuolella olevasta huvila- ja omakotitaloasumisesta. Tänään ei puhuta ”keskiluokan asunto-ongelmasta”, vaan käytetään pyöreämpiä ilmaisuja huoneväljyydestä, asuntokannan keskikoosta ja monimuotoisesta asuntotuotannosta.
 
Jo Zachris Topeliuksen ajoista periytyvä tosiasia on ja tuntuu pysyvän vakiona: helsinkiläinen asumisen traditio on kasvanut ”hellan ja huoneen” helmoissa. Asteittain, hitaasti ja raskaan asuntolainan ehdoilla on edetty huone kerrallaan kohti tilavampaa kotia, neliöitä tarkasti laskien. Nyt on asuntojen keskikokoa saatu kasvatettua noin 62 neliömetriin. Asumisväljyys on tuplaantunut vuodesta 1950. Iloitkaamme tästä kehityksestä, mutta jo vertailu kehyskuntiin, puhumattakaan muihin pohjoismaisiin pääkaupunkeihin osoittaa, että perässä tullaan ja vielä selvästi.
 
Helsingin keskustaryhmän mielestä peruskysymys tulevassa asunto-ohjelmassa on, painotetaanko määrää vai laatua. Helsingin pinta-ala ei näillä näkymin kasva. Hyvää rakennusmaata ei ole loppumattomiin kuten naapuri- ja ympäryskunnilla. Asuntopolitiikka ei voi perustua määrään vaan laatuun. MM. prof. Mari Vaattovaaran & co. tutkimukset ovat osoittaneet, että Helsinki ei voi olla kilpailukykyinen samoilla tilan ja väljyyden kriteereillä kuin Espoo, Vantaa tai vaikkapa Nurmijärvi. 
 
Helsingin pitää ottaa hyöty siitä, mikä sillä on erikoista ja kilpailukykyistä suhteessa kehyskuntiin. Helsinki on ainoa paikka, joka pystyy tarjoamaan urbaania asumista. Pitää luottaa aikamme suuntaukseen, urbaanin elämänmuodon kokemaan suureen arvonnousuun. Edes kaikille lapsiperheille omakotitalo pellolla, keskellä ”ei mitään”, kilometrien päässä lähimmästä kaupasta ja palveluista ei ole ihanne, vaan toiseksi paras vaihtoehto. Kehyskuntien uudisrakennusalueille joudutaan siksi, ettei ole varaa asuntoon Helsingissä, kaupungin arvostetuilla, hyvin suunnitelluilla, vanhoilla tai uusilla asuinalueilla.
 
Helsingissä ei pidä tyytyä lisäämään asuinviihtyvyyttä ja palvelurakennetta yrittämällä jäljitellä metsälähiöasumista ja kehämarketteja urbaanissa kontekstissa. Me näemme vasta nyt, mitä kansainväliset kaupunkisuunnittelun virtaukset, esikaupunki ja lähiöaate, lopulta toivat Helsinkiin. Tärkeä murroskohta sijoittui 1950- ja 1960-luvun taitteeseen. Suuren muuttoliikkeen puristeessa meillä kuitenkin innostuttiin modernistisesta kaupunkisuunnittelusta ja kaavoitusihanteista – rakennettiin betonia, volyymia ja massaa, etäälle keskuksista. Meillä asutaan hyvällä DDR:läisellä tasolla siksi, että pitkään on noudatettu samoja periaatteita kuin DDR:ssä.
 
Helsinki voisi tarjota sitä, mitä on saksalainen Vorstadt, esikaupunki. Se ei ole sama asia kuin Siedlung, uudisalue. Sellaisia on tarpeeksi kehyskunnissa. Ongelma on, että Helsingissä ei ole kehitetty toimivaa ja tyylikästä Vorstadtia sitten Munkkiniemen, Kulosaaren ja Puu-Käpylä kulta-aikojen. Eiran Ehrensvärdin aukion ympäristö lienee pieni pala raskaan kaupunkirakenteen puristuksessa. Lauttasaari on kaupunkia, Kuusisaari ja Lehtisaari samoin. Tunnusomaista tällaiselle esikaupungille on monipuolinen asuntokanta yhdistyneenä kaupungin toimintoihin. 
 
Meillä esikaupungin korvasi liian varhain lähiö ja siten sitoutunut unelma amerikkalaisperäisestä autokaupungista. Autojen täyttämä ympäristö on erilainen kuin ihmisten ympäristö. Siksi lähiörakentamisen varjopuolet ovat nyt nousseet esiin, ja kaivataan ”eurooppalaista urbanismia”.
Urbaani ympäristö rakentuu kaupunkimaisista toiminnoista, jotka ovat niin lähellä, että niitä voi käyttää ilman suunnitelmaa matkustamisesta teatteriin, elokuviin, ravintolaan - tai kauppaan. Joukkoliikenne, erityisesti raitiotie, voi liikkua ihmisten seassa. Meillä siitä ainoa toimiva, onnistunut ja elävä esimerkki on Kauppatori. 
 
Tulevassa asunto-ohjelmassa tärkeää eivät ole vain asunnot, ja asuntotuotanto, vaan se missä nuo tulevat asunnot sijaitsevat, siis asuinympäristö. Helsingissä ei edelleenkään ole kävelykeskustaa, kuten sivistysmaiden kaupungeissa, mukaan lukien Keski-Euroopan entiset sosialistiset maat. Me voisimme rakentaa kävelykaupunginosia, Vorstadt’ia tai sisäkaupunkia, mutta se tuntuu olevan vaikeaa.
 
Miten Helsingin vähäistä maa-alaa voisi käyttää viisaasti? Periaatteessa hyvin yksinkertaisesti. Oletetaan, että haluamme nostaa asumisväljyytemme siitä hyvästä DDR-tasosta 20 %:n päähän tukholmalaisesta tasosta, eli 32:sta 40 k-m2:iin asukasta kohden (Tukholma 50 k-m2). Jos ihmiset omistavat auton per palkansaaja (nykyinen trendi), tarvitaan pysäköintitilaa 15-35 m2/auto. Jos ihmisten on pakko vielä käyttää sitä autoaan, tarvitaan katutilaa 20 m2 enemmän kuin joukkoliikenteen kanssa. Jokaista omistettua ja käytettyä autoa kohden hukataan siis yhden ihmisen asuintila!
 
Me keskustaryhmässä olemme sitä mieltä, että asuntopolitiikan tulee perustua niihin vahvuustekijöihin, jotka Helsingillä voi olla suhteessa maaseutumaisiin ympärys- ja naapurikuntiimme. Helsinki voisi tarjota tilavia asuntoja, joissa on väljyyttä kuten omakotitaloissa. Helsinki voisi tarjota väljyyttä kaikkien palveluiden välittömässä läheisyydessä, viihtyisässä ja turvallisessa ympäristössä - jos se haluaa. Mutta kopioimalla naapurikaupunkien nukkumalähiöitä ja kehäteiden kauppakeskuksia ei onnistuta.
 
Asuntomylläkässä ihminen on unohtunut. keskiluokan sijaan tänään puhutaan lapsiperheistä, mutta ilmiö on sama kuin 100 vuotta sitten: muutto kehyskuntiin on mahdollistanut edullisemmat, viihtyisämmät ja laadukkaammat asuinolot ja elinolosuhteet. Helsingin asunto-ohjelman tulee lähteä asumisympäristöstä, joka tässä kaupungissa voisi olla ainutlaatuinen ja houkutteleva suhteessa naapurikuntiin. Helsinkiläiselle asuinympäristölle tulee olla tyypillistä tarjota palvelut kävelyetäisyydellä jokaisen kodista. Se on kilpailuvaltti, jossa voimme olla voittamattomia.
 
Helsinki on yhdessä muiden pääkaupunkiseudun kaupunkien kanssa vastaanottanut muuttajia niin muualta Suomesta kuin ulkomailta. Helsinki on tarjonnut työtä, mutta asunnon löytäminen on ollut erittäin vaikeaa. Vuokra-asuntotarjonta on ollut riittämätöntä ja omistusasunnot ovat hinnaltaan olleet tavallisen palkansaajan ulottumattomissa. Asuntopolitiikassa on kyettävä huomiomaan eri ryhmät. Helsinki tarvitsee kerrostaloja omistus- ja vuokrahuoneistoineen sekä rivitaloja. Helsingin kaupunki tarjoaa ensiasunnon ostajalle asuntolainarahoituksessa jo nyt erittäin vahvan vaihtoehdon, jolla nuoret pääsevät kiinni omaan asuntoon. Helsingin on mietittävä myös sitä, kuinka edullinen vuokra-asuntojen tarjonta on varmistettavissa. Tässäkään ei sovi unohtaa lapsiperheitä. Erikokoisia vuokra-asuntoja on oltava saatavilla.