Teppo Säkkinen: Pakko ei kannusta kouluttautumaan

14.03.2011

Onnea, abiturientit! Kevään kirjoitusurakka on jo hyvässä vauhdissa,
ja kohta on aika miettiä omia jatko-opintojaan. Kevään yhteishaku on auki 7.3. - 12.4.,
joten toivottavasti vaihtoehdot on jo pohdittu. Yksi juttu – paras, että tutustutte ajoissa
työttömyysturvalain 8. luvun pykäliin 2 ja 3, jotka on laadittu juuri teitä varten.

Äänekkäimpiin yritysjohtajiin on pesiytynyt kummallinen ajatus nuorille jaettavasta vastikkeettomasta rahasta. Ikäänkuin alle 25-vuotiaat saisivat poikkeuksellisen helposti toimeentulonsa yhteiskunnan luukulta. Tällä on hyvin vähän todellisuuspohjaa. Nuoria koskevat samat ehdot myönnettäessä eri tukia – ja paikoin ne ovat muuta väestöä tiukemmat.

Työmarkkinatukea myönnetään vain niille alle 25-vuotiaille, jotka ovat joko suorittaneet ammatillisen tutkinnon tai hakeneet yhteishaussa kolmeen eri ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Tämä ehto astui voimaan vuonna 2000, ja sillä haluttiin patistella erityisesti peruskoulun jälkeen opintonsa keskeyttäneitä hakemaan koulutukseen. Opiskelijajärjestöt nimittävät säännöstä pakkohauksi. Äkkiseltään pykälä voi tuntua perustellulta – eihän peruskoulupohjalla enää pärjää työmarkkinoilla.

Käytännössä pakkohaku tukee tarkoitustaan huonosti. Se kohdistuu paitsi pelkällä peruskoulupohjalla oleviin täysi-ikäisiin, myös lukion suorittaneisiin ylioppilaisiin. Ratkaisu, joka vaikuttaa koko ikäluokkaan, kun ongelma koskee kourallista, on harvoin toimiva . Pakkohaulla haluttiin patistaa opintoihin niitä, joilla on kiusaus jättäytyä peruskoulun ja täysi-ikäisyyden jälkeen tukien varaan. Samalla se kuitenkin ohjaa kaikkien tekemiä valintoja. Molemmissa tapauksissa pykälä toimii huonosti.

1) Nuori ei hae yhteishaussa säädettyihin oppilaitoksiin

Tämä voi tarkoittaa nuorta, joka joko ei hae yhteishaussa lainkaan, hakee vain yliopisto-opintoihin tai hakee liian harvaan ammatilliseen oppilaitokseen eikä saa opiskelupaikkaa. Mikäli hän tämän lisäksi ei saa töitä, joutuu hän turvautumaan toimeentulotukeen, joka on työmarkkinatukea matalampi ja ehdollisempi. Toimeentulotuen hakeminen on työläs prosessi – ensimmäisellä käynnillä hakijan on tuotava Kelan luukulle 13 eri asiakirjaa ja jatkossa tiliote, laskut ja kuitit.

Tämän vuoden alusta astui voimaan uusi keppi, joka kohdistuu juuri samaan ryhmään kuin pakkohaku. Alle 25-vuotiaalta, jolta on jo evätty työmarkkinatuki, voidaan nyt leikata samalla perusteella toimeentulotukea viidesosalla. Perusteluna esitettiin, ettei pelkkä työmarkkinatuen evääminen ollut riittävän vahva pakote. Idean isä oli Osmo Soininvaara, joka ajoi sen läpi sosiaaliturvan uudistamista pohtineessa Sata-komiteassa.

Toimeentulotuki on tunnetusti passivoiva tukimuoto. Se luotiin aikanaan viimesijaiseksi turvaksi, mutta nykyään yhä useampi elää sen varassa pysyvästi. Osaltaan tätä edistää se, että vähäisetkin työtulot vähentävät toimeentulotukea. Käytännössä työtä ei siis ole kannattavaa ottaa vastaan, sillä huhkimalla ei juuri paranna taloudellista tilannettaan. On käsittämätöntä, miksi osa nuorista pudotetaan suoraan viimesijaisen tuen varaan keinolla, jonka pitäisi ehkäistä syrjäytymistä.

Logiikka työmarkkinatuen eväämisessä ja toimeentulotuen leikkaamisessa on, että nuorta patistetaan opintoihin taloudellisin sanktioin. Tämä huomioon ottaen on ironista, että jopa leikattu toimeentulotuki on euromääräisesti korkeampi kuin opintoraha. Koulutukseen kannustamisen näkökulmasta tämä on päätöntä. Mikäli nuori tekisi valintansa puhtaasti sillä perusteella että saisi mahdollisimman suuret tuet, on kannattavampaa olla työtön kuin opiskelija. Erityisesti tämä koskee toisen asteen ammatillisia opintoja, joissa tuen taso on matalampi kuin korkeakouluopiskelijoilla.

2) Nuori hakee ja ottaa koulutuspaikan vastaan

Erilaiset netin opopalvelut ovat täynnä kysymyksiä hämmentyneiltä abeilta, jotka kyselevät, miten pakkohaun kanssa oikein pitäisi toimia, jottei menettäisi tukia jos opiskelupaikka ei natsaa. Pakkohaun vuoksi kaikkien ylioppilaiden on haettava yhteishaussa kolmeen ammatilliseen oppilaitokseen tai ammattikorkeakouluun.

Lukion jälkeen ylioppilaista noin kymmenesosa suuntaa ammatillisiin opintoihin ja jäljellä olevista puolet yliopistoon ja puolet ammattikorkeakouluihin. Siten ne nuoret, jotka suuntaavat yliopistoihin, laittavat siis muodon vuoksi paperit ammatillisiin oppilaitoksiin, samoin ne, joilla ammatillinen suunta on jo selvillä. Usein pykälää kierretään hakemalla mahdollisimman suosituihin ammattikorkeakouluihin.

Tämä vääristää koko yhteishakua ja johtaa pahimmillaan siihen, että yliopistoon tai toiselle alalle tähtäävä nuori päätyy pakosta väärälle alalle vain keskeyttääkseen sen – ja vie samalla paikan motivoituneemmalta hakijalta. Monilla ammattikorkeakoulujen linjoilla keskeyttämisprosentit ovat huikeita. Kuvaava oli erään tekniikan opiskelijan 30 opiskelijan ryhmä, jossa vain hän oli varta vasten hakenut kyseiseen koulutusohjelmaan.

On erikoista, että täysi-ikäisiä ylioppilaita pidetään ryhmänä jota on erikseen patistettava jatko-opintoihin. Samana vuonna valmistuneista ylioppilaista 75 % hakee jatko-opintoihin, tosin heistä alle puolet saa opiskelupaikan. Loput valitsevat omasta tahdostaan välivuoden töissä, ulkomailla tai intissä. Korkea-asteen opiskelijavalintojen ruuhkautuminen on paljon suurempi ongelma kuin se, että nuoret eivät hakisi opintoihin.

Jos taas halutaan tavoittaa ne täysi-ikäiset, jotka ovat pelkällä peruskoulupohjalla, puhutaan noin parista tuhannesta nuoresta per ikäluokka. Heillä on ehtinyt kulua jo kolmesta neljään vuotta peruskoulun päättymisestä. Keinot heidän saamisekseen opintoihin pitäisi käyttää jo ysiluokan keväällä. Osa ongelmaa on, ettei kaikille riitä aloituspaikkoja ammatillisessa koulutuksessa.

Pakkohaun takana on toki jaloja perusteluita syrjäytymisen ehkäisemisestä. Minusta pykälä ja nyt samaan syssyyn liitetty toimeentulotuen leikkaus kuitenkin kertoo, miten kaukana nuorten maailmasta lainsäätäjät toisinaan ovat. Alle 25-vuotiaita kohdellaan kuin kuritonta lammaslaumaa, ei kuten itsenäisen elämän alussa valintojaan tekeviä nuoria aikuisia. Parhaiten nivelvaihden ongelmakohtiin puututaan ehkäisemällä syrjäytymistä jo varhaisessa vaiheessa sekä tukemalla nuoria opintojen ohjauksen keinoin. Päätökset jatko-opinnoista pitäisi voida tehdä omien tulevaisuuden suunnitelmien pohjalta, ei taloudellisen pakon vuoksi.

Kolumni julkaistu:13.3.2011
http://tepposakkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65158-pakko-ei-kannusta-kouluttautumaan