Marja Irjala: Suomeen tarvitaan kiintiölaki vammaisten työllistymiseksi

04.04.2018

SUOMEEN TARVITAAN KIINTIÖLAKI VAMMAISTEN TYÖLLISTYMISEKSI                                                                                                                                           

Maamme työllisyyspoliittisessa keskustelussa ei juurikaan ole tullut esille, että meillä on tuhansia työkykyisiä tai osatyökykyisiä vammaisia tai heihin verrattavia pitkäaikaissairaita henkilöitä, joille oppisopimuskoulutus voisi tarjota mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa. Saksassa työnantajien lakisääteinen velvoite työllistää määrätty kiintiö vammaisia antaa sikäläisille vammaisille ja muille erityisopiskelijoille paremmat mahdollisuudet kuin Suomessa työllistyä kokopäivätyöhön aivan tavanomaisille työpaikoille. Työllistyminen tapahtuu siellä ensisijaisesti oppisopimuskoulutuksen avulla.

Vammaisten oppisopimuskoulutus Suomessa ja Saksassa

Oppisopimuskoulutus on sekä Suomessa että Saksassa keskimäärin kolme vuotta kestävä, suurimmaksi osaksi työpaikalla ja työtehtävinä suoritettava ammatillisen koulutuksen menetelmä.  Työpaikalle nimetään opintojen ohjaamisesta vastaava työpaikkakouluttaja. Opiskelija suorittaa samanaikaisesti määrätyn määrän teoriaopintoja ammatillisessa oppilaitoksessa. Ammatillisen tutkinnon suorittaminen oppisopimuskoulutuksena on Suomessa ollut jo pitkään mahdollista useilla koulutuksen asteilla ja aloilla. Menetelmän käyttäminen erityisopiskelijoiden koulutuksessa on kuitenkin ollut todella vähäistä. Heidän osaltaan se on ollut lähinnä pienimuotoista kokeilu- ja kehittämistoimintaa, jota ovat ylläpitäneet muutamat ammatilliset erityisoppilaitokset ja oppisopimustoimistot yhteistyössä sosiaalialan järjestöjen kanssa. Saksassa oppisopimuskoulutusta on kehitetty keskeytyksettä niin taloudellisesti hyvinä kuin huonoinakin aikoina yhteistyössä työ- ja elinkeinoelämän kanssa jo vuosisatojen ajan. Yritykset maksavat vuosittain kamarille osuusmaksun koulutuksen ylläpitämisestä. Ne sitoutuvat näin toimintaan panostamalla järjestelmän ylläpitoon myös taloudellisesti.

Tutkimusaineistona yhteensä 30 eri tavoin vammaista Suomessa ja Saksassa

Väitöskirjaani varten haastattelin yhteensä 30 oppisopimuskoulutuksen avulla valmistunutta tai valmistumassa olevaa suomalaista ja saksalaista vammaista, pitkäaikaissairasta tai osatyökykyistä henkilöä. Suurin osa oli nuoria aikuisia. Kaikkien toimintakyky ja soveltuvuus oppisopimuskoulutukseen oli monipuolisesti arvioitu ennen koulutukseen hyväksymistä. Useimmat suomalaiset olivat suorittaneet ammatillisen perustutkinnon paikallisen oppisopimuskeskuksen ja ammatillisen erityisoppilaitoksen yhteistyönä ylläpitämässä kokeilu- ja kehittämishankkeessa, niin sanottuna tuettuna oppisopimuskoulutuksena. Saksalaiset olivat suorittaneet koulutuksensa normaaleissa ammatillisen koulutuksen järjestelmissä tai suomalaisia ammatillisia erityisoppilaitoksia vastaavien oppilaitosten organisoimina ja niiden tarjoamien tukipalvelujen avulla.

Tutkimustuloksia

Saksassa kokeilusta saatujen hyvien tulosten perusteella tuettu oppisopimuskoulutus tuli lakisääteiseksi koko liittotasavallan alueella toukokuussa 2015. Suomessa vastaavaa toimintaa on kehitetty vuodesta 2007 ja pidetty yllä pienimuotoisesti, lähinnä kolmannen sektorin saamien niukkojen, tilapäisten tukien turvin vuodesta 2009 alkaen. Tuetusta oppisopimuskoulutuksesta olisi helppo luoda lakisääteinen malli vammaisille. Malli palvelisi monien muidenkin vaikeimmin työllistyvien ryhmien koulutusta ja työllistymistä, muun muassa osana ajankohtaista maahanmuuttajien kotouttamista. Koulutus ja sitä kautta työllistyminen antavat vammaisille ja osatyökykyisille kokemuksen mielekkäästä elämästä, osallisuudesta ja arvokkuudesta. Suurin osa haastatelluista oli sijoittunut koulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- ja erityisesti Suomessa aiemmin pelkän työkyvyttömyyseläkkeen varassa eläneet osa-aikatyöhön.  Saksalaisista haastatelluista seitsemän työskenteli suurilla auto- tai lentokonetehtailla normaalissa kokopäivätyössä. Työllistyneiden elämä näyttäytyi tyydyttävänä, ”hyvänä elämänä”, jos ja kun heillä oli mahdollisuus tavoitella parhaita, inhimillisesti ottaen itselleen mahdollisia mahdollisuuksia elämässään. Saksalaisten haastateltujen joukossa oli niin vaikeavammaisia, että oppisopimuskoulutuksen merkitys valaistui minulle jo sen vuoksi. Vaikuttavinta oli tavata auto- ja lentokonetehtaiden ”muurinmurtajia”. He olivat ensin läpäisseet työpaikan asennemuurin, vammaiseen työnhakijaan epäilevät tai kielteisetkin asenteet, ja olivat sen jälkeen saaneet tai saamassa työkavereikseen muita vertaisiaan.

Suomeen tarvitaan kiintiölaki

Saksassa lainsäädäntö ja sen nopea reagointi ajankohtaisiin ongelmiin osoittautui vahvaksi muutosvoimaksi YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen edellyttämän yhdenvertaisen työkansalaisuuden edistämisessä. Avoimille työmarkkinoille työllistyneet olivat ylpeitä ja onnellisia siitä, että olivat saavuttaneet jotakin sellaista, mikä ei ollut heille eikä muillekaan kaltaisilleen itsestään selvää. Olen vakuuttunut siitä, että suomalaisten vammaisten ja osatyökykyisten pääsy avoimille työmarkkinoille ei toteudu ilman että saamme myös Suomeen kiintiölain, jonka valtiovalta ja ammattijärjestöt voisivat hyväksyä. Lain mukaan yritysten ja yhteisöjen olisi palkattava myös vammaisen tai osatyökykyisen statuksen omaavia työnhakijoita määrätty määrä työyhteisöönsä. Saksassa se tarkoittaa, että vähintään 20 työntekijää työllistävän yhteisön on työllistettävä vammaisia vähintään viisi prosenttia työvoiman kokonaismäärästä. Mikäli työnantaja ei täytä kyseistä lainkohtaa, se joutuu maksamaan kuukausittaista sakkomaksua integraatiovirastolle vammaisten työkeskusten ylläpitämiseen.

Marja Irjala
KT, ekonomi, järjestöneuvos

Kirjoitus perustuu Oulun yliopistossa syyskuussa 2017 hyväksyttyyn väitöskirjaani ”Osallinen, syrjässä, marginaalissa, onnellinen? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen erityisopiskelijoista Suomessa ja Saksassa”. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1600-3