Kalle Laaksonen: Sosiaaliturva talouden puristuksessa

05.10.2018

Kalle Laaksonen:

Sosiaaliturva talouden puristuksessa

Sosiaaliturva on keskeinen osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Sosiaaliturvan luominen on ollut pitkä, vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Yhteiskunnan tarjoamissa palveluissa on edelleen puutteita, koska kaikkia ihmisten tarpeita ei pystytä havaitsemaan puhumattakaan siitä, että käytettävissä olevat voimavarat, ennen kaikkea raha, olisivat riittävät.

Suomen talous on vuoden 1990 jälkeen käynyt läpi historiallisesti katsottuna kaksi hyvin syvää lamaa tai taantumaa. Sekä 1990 -luvun alussa että vuosina 2008 – 2010 kansantuote aleni 8 – 10 prosenttia. Niiden seurauksena myös hyvinvointiyhteiskunnan voimavarat, eli etenkin verotulot, alenivat.

Kun hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin ennen 1990-luvun lamaa, julkinen valta pystyi tarjoamaan vuosi vuodelta uusia etuja ja tukimuotoja kansalaisilleen. Laman seurauksena kehitysnäkymä muuttui. Sama toistui 2010-luvun alussa. Onkin kysytty, ja on syytäkin nyt kysyä, pystytäänkö saavutettua julkisten palvelujen sekä tuen tasoa ylläpitämään. Onko sosiaaliturva vaarassa taloudellisten voimavarojen ehtyessä?

Kansantaloudessa on ehkä pelivaraa enemmän kuin yksittäisen kotitalouden kukkarossa, mutta myös valtion ja kuntien velkaantumisessa tulee aikaa myöten raja, jonka jälkeen uutta lainaa ei markkinoilta saa enää järkevään hintaan, jos ollenkaan. Vastaan tulee myös raja, kuinka paljon velkaa voidaan siirtää tuleville sukupolville. Kreikka kävi tämän prosessin läpi 2010-luvulla. Jos lainaa olisi saanut, korko olisi noussut niin korkeaksi, ettei laina lyhenisi vaan kasvaisi. EU:n ja IMF:n turvin Kreikalle räätälöidyt rahoitus- ja lainapaketit nousivat kaikkiaan yli 260 miljardiin euroon. Samaan aikaan Kreikka kävi läpi äärettömän rankan saneerauskuurin.

Kansainvälisissä toimintapuitteissa on tapahtunut 1990-luvulta alkaen olennaisia muutoksia. Suomen liityttyä Euroopan unioniin vuonna 1995 ja sen seurauksena yhteiseen valuttaan euroon, talouden korjausliikkeitä ei voi tehdä enää oman valuutan arvoa muuttamalla, devalvoimalla. Sopeuttamisen on tapahduttava talous- ja yhteiskuntapolitiikan sisäisillä korjauksilla. Julkisella sektorilla joudutaan menoja leikkaamaan ja työmarkkinoilla, jos ja kun hintakilpailukyky on menetetty tai heikentynyt, noudattamaan vuosia niukkaa korotuslinjaa. Näin on toimittu nyt sopeuduttaessa vuoden 2008 finanssikriisin jälkiseurauksiin. Kyse ei ole ideologiasta vaan tosiasioiden tunnustamisesta.

Maailmantaloudessa on 1990-luvun jälkeen tapahtunut Suomenkin kannalta eurojäsenyyttä suurempi muutos. Muutos on osittain seurausta suurten maiden, kuten Kiinan, Intian ja Brasilian, talous- ja kauppapolitiikan täyskäännöksestä. Aikaisemmin suljetun talouden maista on tullut kansainvälisen kaupan ja talouden aktiiveja toimijoita. Kiina on noussut jopa suurimmaksi teollisuustuotteiden viejäksi ja Intian kansantalous on ohittamassa kooltaan Englannin ja Ranskan. Samaan muutosten sarjaan kuului Neuvostoliiton ja koko sosialistisen järjestelmän romahdus 1990-luvun alussa. Integroituneet, globaalit markkinat käsittävät jo miljardeja ihmisiä, kun vapaat markkinat koskivat 1990-luvun alussa oikeastaan vain länsimaita ja Japania, yhteensä noin yhtä miljardia ihmistä.

Globalisaation syvin muutos ei ole kuitenkaan poliittinen vaan teknologinen. Muutos on seurausta informaatio- ja kommunikaatioteknologian käsittämättömän nopeasta edistymisestä sitten 1970- ja 1980-lukujen. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana maailman maat ovat kytkeytyneet verkkoon, jossa sekä informaatio- että taloudelliset vaihdon välineet, eli raha ja pääoma, liikkuvat valon nopeudella. Seurauksena on ollut, että rajojen yli liikkuu ei vain tavara ja pääoma vaan myös tieto ja teknologia sekä niihin perustuva yritystoiminta. Tuotanto hakeutuu nyt varsin vapaasti tuotannon tekijöiden, kuten raaka-aineiden, työvoiman ja osaamisen, sekä markkinoiden suhteen parhaisiin paikkoihin. 

Teknologien kehityksen nopeudessa ei näy hidastumista vaan päinvastoin. Automaatio ja älyteknologia sekä kehitys informaatio- että bioteknologiassa etenevät ennennäkemättömällä nopeudella. Miljoonat yritykset ja sadat miljoonat ihmiset tekevät parhaansa teknologian kehittämiseksi ja soveltamiseksi. Kehityksen seurauksena syntyvien muutosten luonnetta ja seurauksia ei pystytä ennustamaan.

Mitä tästä eri maiden sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikalle seuraa? Sitäkään ei ole helppo ennustaa. Sen voi kuitenkin varmaksi sanoa, että eri maissa ihmisten, niin poliitikkojen kuin muidenkin, on vaikea seurata aikaa. Vanhoista ajattelutottumuksista tai instituutioista ei ole helppo luopua tai sopeuttaa niitä uusiin vaatimuksiin.

Sen voi kuitenkin aika varmasti myös sanoa, että muuttunut ympäristö ja tulevaisuuden näkymät vaativat samaa niin yksilöiltä kuin yhteisöiltäkin. Pitää olla valmiuksia sopeutua tuleviin muutoksiin. Ihmiset voivat saada valmiuksia koulutuksen ja kokemuksen kautta. Vaativaa on tietysti arvioida, mitkä valmiudet ovat relevantteja myös tulevaisuudessa.

Kansantalouden tasolla vaadittava perusvalmius lienee vahva, tasapainoinen kansantalous, missä velanhoitokyky säilyy riittävän hyvänä niin, että kyky kattaa tulevat vastuut, kuten eläkkeet ja väestön hoivatarpeet, oli sitten kyse lapsista, nuorista tai vanhuksista. Julkisen talouden mitoitus on hoidettava näiden näkymien ja tulevien tehtävien näkökulmasta.

Suomi on kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa aina menestynyt hyvin toimivien julkisten instituutioiden ansiosta. Tälläkään sektorilla ei enää ole pysyviä saavutettuja etuja. Järjestelmiä ja toimintatapoja on koko ajan kehitettävä ja trimmattava, jotta taso ainakin kansainvälisesti vertailtaessa säilyy. On löydettävä ne kannustimet, joilla tämä kehitys saadaan aikaan.

Uudet maailmanlaajuiset puitteet eivät paljon armoa anna, jos emme pysty itse hoitamaan kotimaan talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ajan vaatimusten mukaan. Liikkumatila on paljon kapeampi kuin vuosikymmeniä sitten. Vahva, oikeudenmukainen ja kestävä kehitys on kuitenkin mahdollista, jos osaamista ja tahtoa löytyy.