Eeva Kuuskoski: Suvaitaanko meitä vanhoja

09.04.2018

Suvaitaanko meitä vanhoja

Suomessa on puolitoista miljoonaa eläkeläistä. Hyvinvointivaltioprojekti on tuottanut upean tuloksen. Ihmisten elinikä on pidentynyt ja toimintakyky, myös ikäihmisten, on parantunut. Viime vuonna eläkkeelle jäi 76 000 ihmistä, joista 85 % vanhuuseläkkeelle. He tekivät siis täysimittaisen päivätyön tuotantoelämässä.

Tuntuu kuitenkin, että suomalainen yhteiskunta ei tiedä, mitä se tekisi vanhoilla ihmisillä. EETU ry:n Huomisen kynnyksellä -haastattelututkimuksessa kolme neljästä 55-84 -vuotiaasta koki, että he ovat toisen luokan kansalaisia.  Kun myyntitiskillä joskus kysytään, aikuinen vai eläkeläinen, syntyy helposti arvottomuuden kokemus; enkö olekaan täysivaltainen kansalainen.

Usein puhutaan siitä, miten vanhoissa kulttuureissa arvostetaan ikääntyneitä, elämää kokeneita ihmisiä. Minusta on joskus tuntunut, että modernisaation tunnusmerkki on se, että unohdetaan ihmisen vanheneminen ja elämän vääjäämätön päätepiste, kuolema. Uskotellaan, että olemme ikinuoria. Tutkimusten mukaan nuoretkin kokevat, että nuoruutta ihannoidaan suomalaisessa yhteiskunnassa liiaksi.

Mistä ikäihmisten kokemus toisen luokan kansalaisuudesta saattaa syntyä? Talouselämä ja julkinen toiminta ihannoivat tänä päivänä nokkelia, ketteriä ja innovointikykyisiä nuoria ihmisiä. Ikäihmiset sen sijaan ovat ennen kaikkea talouden taakkoja. Takavuosina povattiin eläkepommia, nyt päivitellään hoivapalvelujen kalleutta. Sote-uudistusta perustellaan toistuvasti sillä, että Suomi ikääntyy vauhdilla. Me vanhatko yksin tarvitsemme palveluja?

Onko hyvinvointiprojektin myötä kadonnut perusnäkemys ihmisestä ja ihmisyydestä? Ihmisen arvo on näivettynyt tuotantokoneen osaksi ja kulueräksi. Kuitenkin vanhat ihmiset ovat olleet ja ovat nytkin mukana elämisen arjessa; vapaaehtoisessa kansalaistoiminnassa, läheisten ja perheen jäsenten apuna ja yhä useammat nyt myös osaviikkoisessa ansiotyössä. Me synnytämme monenlaista pääomaa tänäkin päivänä.

Yhteiskunnallinen hokema on pitkään ollut suvaitsevaisuus – erilaisuuden hyväksyminen. Koskeeko se meitä vanhoja? Nykyisin arjen kaikki toiminnot, työ, yksityiset ja julkiset palvelut ja yhteydenpito ovat verkoissa. Meitä ikäihmisiä kannustetaan oppimaan teknologiataitoja ja innostumaan uusista mahdollisuuksista. Hyvä. Eläkeläisjärjestötkin ovat täysillä tässä työssä mukana. Opitaan ja uskalletaan.

Mutta yhteiskunnassa on jäseniä, ikääntyneitä ja nuorempia, jotka eivät pysty itse omaksumaan digimaailman taitoja tai oppivat niitä kovin hitaasti. Onko vaihtoehtoisia tapoja hoivan saamiseen tai laskujen maksamiseen? Pidetäänkö tässä murroksessa kaikki mukana? Kestääkö hyvinvointivaltion arvopohja?

Nyt ei ole selkeää vastuunkantajaa. Valtiovallan tulee ottaa vastuu siitä, että digiyhteiskunnan perusoikeudet turvataan kaikille. Teknologista perusturvaa ei voi sysätä vapaaehtoistoimijoiden tai firmojen harteille. Ne tekevät hyvää työtä, mutta kun on kysymys perusoikeuksista, kukaan ei saa jäädä katveeseen.

Valtiovalta takasi sata vuotta sitten, että kansanopetus ja sivistys tuotiin maan jokaiseen kolkkaan ja kaikkien väestöryhmien ulottuville. Luotiin oppivelvollisuus ja tuet sen toteuttamiseen. Kansakouluista tuli uuden ajan merkki.  

Olisiko siitä nyt opiksi ja esimerkiksi? Meitä ikäihmisiä on hyvin monenlaisia. Toivottavasti meillä kaikilla – erilaisilla osaajilla - on paikka ja hyvän arjen mahdollisuudet myös digi-Suomessa.

Eeva Kuuskoski